Meillä on kohta suhteen vuosipäivä ja aloin miettiä pitkiä parisuhteita ja sitoutumista nykypäivänä.
Mun vanhemmat olivat 37 vuotta naimisissa. Yli 40 vuotta yhteistä taivalta. Olen läheltä nähnyt ja todistanut, ettei parisuhde todellakaan aina ole pelkkää tyyntä arkea ja rakkauden täyteistä juhlaa. Heidän parisuhde kävi läpi myrskyisiä aikoja, ja lapsen näkökulmasta näytti joskus jopa siltä, että olisikohan parempi erota. Kaikesta huolimatta he kuitenkin päättivät pysyä yhdessä - kuten lupasivatkin; kunnes kuolema erotti.
Mun vanhemmat ovat hyvä esimerkki siitä, että rakkaus ja parisuhde ovat ennen kaikkea päätös ja valinta. Elämä tuo aina eteen haasteita ja muuttaa parisuhteenkin dynamiikkaa. Liian helposti nykyään tyydyttäydytään siihen, että nämä asiat kasvattavat meidät erilleen ja helpompaa olisi löytää uusi kumppani, joka sopii paremmin tähän muuttuneeseen elämäntilanteeseen. Mutta muutos voidaan tehdä myös yhdessä ja erilleen kasvamisen sijasta kasvaa vahvemmiksi yhdessä. Myrskyn jälkeen tulee aina tyyntä. Kyse on loppupeleissä siitä, keillä on tahdonvoimaa kulkea sen myrskyn läpi yhdessä ja puskea toinen toistaan eteenpäin.
Tämä vanhemmiltani saatu malli on varmaan yksi syy omille arvoilleni ja sille, minkä takia ajattelen parisuhteista ja rakkaudesta niin kuin ajattelen. On toki myös hyviä syitä erota ja tapauksia, joissa rikkoutunutta ei vaan enää voi saada ehjäksi. Kuitenkin tuntuu, että nykypäivänä valat ja lupaukset ovat monelle vain runollista kaunopuhetta - tai ainakin ne helposti unohtuvat silloin kun on vaikeaa.
Can it endure everything?
We have our relationship anniversary coming up soon, and I started thinking about long-term relationships and commitment nowadays.
My parents were married for 37 years. Over 40 years of being together. I have seen and witnessed that a relationship is certainly not always just calm everyday life and love-filled celebration. Their relationship went through stormy times, and from a child's perspective, it sometimes even seemed that it might be better to separate. Despite everything, they decided to stay together - as they promised; until death parted them.
My parents are a good example that love and a relationship are above all a decision and a choice. Life always brings challenges and changes the dynamics of a relationship. Too easily nowadays, people settle for these things growing us apart, and it would be easier to find a new partner who fits better into this changed situation. But change can also be made together, and instead of growing apart, grow stronger together. After the storm, there is always calm. In the end, it is about who has the willpower to walk through that storm together and push each other forward.
This model that I received from my parents is probably one reason for my own values, and why I think about relationships and love the way I do. Of course, there are also good reasons to separate and cases in which what is broken can no longer be made whole. However, it seems that nowadays vows and promises are just poetic words for people - or at least they are easily forgotten when things get difficult.
